Ei elämää ilman hamsteria, joten...

Vaikka Jane lopetettiin tiistaina, löysin itseni jo eilen selailemasta Facebookin hamsteri-myyntiryhmän ilmoituksia ja kuvia. Erityisesti niitä kuvia: "Voi kun tuo olisi nätti! Ihananvärinen. Ja tuo tuollainen nallenaama... Onkohan se uros?" Niin kyllä, päätimme tällä kertaa hankkia urospoikasen! Lyhytkarvaisissa pysytään edelleen, mutta ajattelimme että voisihan sitä kokeilla uroshamsteriakin. Tietenkin taustalla pyörii ajatus, että jospa se nyt eläisi yli sen kahden vuoden (eikä vain muutamalla viikolla), mutta eihän noista koskaan voi mennä sanomaan.

Uroksien on sanottu olevan yleisesti helpompiluonteisia kuin naaraiden, ne eivät ole niin ahneita ruuan perään mutta liikunta saattaa maistua paremmin. Ne eivät ehkä ole yhtä itsepäisiä eivätkä välttämättä yhtä oveliakaan kuin naaraat. Urokset ovat yleensä myös pienikokoisempia kuin naaraat. Nämä siis ovat vain yleistettyjä väitteitä, omaa kokemustahan meillä ei ole ja yksilöitä nuo naaraatkin ovat olleet.
Minun on kuitenkin tunnustettava, että uroksien kohdalla on minulla tökkinyt ihan pelkkä ulkonäkösyy: aikuisilla syyrialaisuroksilla nimittäin on todella ulkonevat kivekset ja jos totta puhutaan, niin ne ovat minusta aika karmivan näköiset... Kaikille tällaisia ei kuitenkaan kehity, mutta olen sanonut monessa yhteydessä että naarailla on aina sievä takapuoli, siihen voi luottaa. Ja tietenkin minun tuurilla se meidän uros kasvattaa itselleen maailmanennätyspallit! Mutta jos se muuten on maailman herttaisin poika, niin onko sillä niin väliä?

Tikan Jonnan, Loviisan kasvattajan, kanssa tuossa jo juttelinkin poikasista, hänellä on tällä hetkellä useampikin syyrialaispoikue ja väreissä riittää valinnanvaraa. Kuvia katsoessaan Karri ihastui jo normaalin värisiin poikasiin ja minua kiehtoisi cinnamon. Molempia olisi siis tarjolla, mutta väriä ei ole vielä päätetty.

Jane 20.4.12 – 28.1.14

Ei sitten uudet lääkkeet ehtineet ajoissa. Eilisiltana Janen hännän alla ei ollut tuoretta verta, mutta sen sijaan verta oli nenänpielissä, selkeästi sieraimista tullutta. Jos kyseessä oli siis tulehdus, se oli ehtinyt jo levitä tai sitten hengityselimiin oli iskenyt jokin toinen pöpö vastutustuskyvyn heikennyttyä. Niin jouduimme viemään Janen viimeiselle piikille. Asiaa ei yhtään auttanut se, että klinikalle päästyämme Jane pöhelsi kuljetuskopassaan kuin ei mitään heikkoa olisikaan eikä tietenkään voinut estää taas sitä tuttua ajatusta: "Jos se nyt kuitenkin vielä...".
Tosin pirteyteen saattoi vaikuttaa se, että huolimatta lopetuspäätöksestä olimme antaneet sille illan satsin kipulääkettä ja uutta antibioottia. Varsinkin jos se kipulääke alkoi jo toimia, niin tokihan olo oli varmasti parempi. Ja sen verran voin sanoa, että se Baytril ei taida olla yhtään niin hyvänmakuista kuin Ditrim, sillä sen syöminen näytti olevan Janelle ehdottoman vastenmielistä. Jos siis jotain edes vähän positiivista tästä yrittää keksiä, niin eipä tarvitse kiusata Janea ilmeisen pahanmakuisella lääkkeellä kerran päivässä kahden viikon ajan. Muuten mieli on kyllä maassa ja postimerkkeily on melkein vakavastiotettava vaihtoehto.

Kovemmat lääkkeet

Tosiaan, edellisessä postauksessa oltiin toiveikkaita Janen suhteen, muttei julistettu vielä mitään. Ja hyvä olikin, sillä eilisiltana oli hännän alla taas tuoretta verta. Vielä ei heitetty hanskoja tiskiin ihan kokonaan, soittelin tilanteesta eläinlääkärille ja hän määräsi kovempaa antibioottia ja kipulääkettä sen lisäksi. Nyt tuli sitä tuttua Baytriliä, 0,1 milliä kerran päivässä kahden viikon ajan. Kipulääkkeeksi määrättiin Loxicomia 0,2 milliä kerran päivässä 5 päivän ajan.

Baytrilin pitäisi nyt kuitenkin ruveta tehoamaan tuon kipulääkekuurin kestäessä ja tietenkään yleisvoinnissa ei saa tapahtua mitään laskua. Mutta jos se ei auta, niin sitten edessä on se viimeinen piikki. NYT sopisi kaikkien lukijoiden pitää niitä sormia ja varpaita pystyssä, että antibiootti alkaisi todella tehota. Meillä ei olisi mitään halua lopettaa tätäkin hamsteria alta kaksivuotiaana – olkoonkin että ne naaraat ovat lyhytikäisempiä –, mutta eihän siinä auta muukaan jos toinen sairastaa ja pahimmassa tapauksessa kärsii. Ja kun nämä pienet penteleet eivät edes näytä sitä kipuaan ja huonoa oloaan jos vain voivat ne peittää.

Näinä päivinä kuitenkin mielessä käy yhä useammin ajatus siitä, että jos sitä keskittyisi harrastamaan saintpaulioiden kasvatusta. Ei saintpaulioita. Nekin kuolevat kaikki. Vain postimerkkien keräämistä.

Janen kuulumisia

Terveisiä sairastuvalta. Janelle meni juuri äsken viides annos Ditrimiä. Lääkkeen antaminen on sujunut nätisti, Jane ei ole lainkaan niin kettuuntunut käsittelystä kuin Pertti oli. Näyttäisi vähän siltä, että ilmeisen makealta maistuva Ditrim (ainakin se haisee sellaiselta makealta) saattaisi Janesta olla jopa hyvää. Ainakin se nuolee huulensa lääkkeen antamisen jälkeen huolella, jos on vähänkään mennyt lääkettä ohi suun.

Janen vointi on vaikuttanut normaalilta, nytkin se tonkii dunassaan puruja. Tänään ei ole ainakaan toistaiseksi näkynyt tuoretta verta hännän alla, vanhaa kuivunutta vain, jota olemme yrittäneet pyyhkiä pois kostealla vanulapulla. Eikä se nyt haissutkaan. Vielä ei uskalla kuitenkaan sanoa sitä eikä tätä, mutta toivomme edelleen, että Jane tuosta toipuisi.

Jane sairastaa

Voi mitä murheita meillä taas onkaan.
Tarina alkaa tiistailta, jolloin Karri huomasi vaatekomeroulkoilulla, että Jane on vähän vaisu, ei viipota ja hengityskin on kovin näkyvää. Tosin se oli kyllä kesken uniensa herätetty ulkoilemaan (eli pois häkinsiivouksen alta), mutta silti. Erityistarkkailu siis päälle. Itse huomasin keskiviikkona, että sen hännänalus on likainen. Siis ripulia, kun se otus vähän haiskahtikin. Seurauksena tuoreruokapaasto.
Eilisiltana pikkupotilas taas kaahittiin dunastaan esille, tällä kertaa se oli pirteä ja tuli ihan itse käsiin poisnostettavaksi. Hännän alla oli enemmän sotkua, mutta tarkemmassa syynissä se paljastuikin vereksi. Ja se haisi edelleen. Kiireesti sitten puhelu pieneläinpäivystykseen ja kun en osannut edes sitä tarkentaa, oliko veri peräisin peräaukosta vai emättimestä, lähdimme kiikuttamaan neitiä päivystykseen.

Eläinlääkäri selvitti veren alkuperän, se tulee emättimen aukosta ja ensimmäinen epäily on kohtutulehdus. Siihen saattaisi viitata paha hajukin. Klinikalla Jane oli oma pirteä itsensä, jyrsi raivoisasti kuljetusboksiaan ja räpiköi hyvinkin terhakkaasti. Antibioottikuurin se sai, Ditrimiä pitää syöttää viikon ajan aamuin illoin pieni tippanen. Jos verinen vuoto ei lopu tai yleiskunnossa tapahtuu heikentymistä, kipin kapin takaisin lääkäriin.

Ell antoi vaihtoehdoksi kohdunpoistoleikkauksen, jos ei antibiootti tehoa tai tulehdus toistuu. Nokian pieneläinklinikalla kuulemma olisi tietotaitoa tehdä tällaisia, mutta itse epäröin, että kannattaako moinen Janen kannalta, jos sitä leikkausta nyt joudutaan miettimään. Ensinnäkin Jane ei ole kovin nuori enää, riskit pienen eläimen nukuttamisessa ja operoinnissa ovat suuret, kivunlievitys pikkujyrsijöillä on vähän kysymysmerkki ja miten sen muka saa olemaan repimättä tikkejä tai riehumatta niin, että haava ei parannu. Minä olen vähän sitä mieltä, että jos Jane ei antibiooteilla parannu, emme me sitä leikkauta. Täytyy neuvotella Karrin kanssa.

Minä ehdin FB:n hamsterikeskustelussa jo murehtia sitä, että kuinka meillä nämä hamsterit aina kuolevat näin nuorina, ennen kahden vuoden ikää. Pari kokeneempaa harrastajaa sanoi, että heidän kokemuksensa perusteella naaraat kuolevat usein nuorempina, urokset ovat pitkäikäisempiä. Sinänsä tietysti lohduttavaa, että ehkä meidän hoitotavoissa ei ole mitään perusteellisen väärin, mutta tällä hetkellä ei lohduta yhtään ajatus siitä, että pahimmassa tapauksessa Jane joudutaan lopettamaan pikapuolin. Joten nyt kaikki sormet ja varpaat pystyyn, että tuo antibiootti tehoaisi!