Kohta kuukausi!

Olen taas kotona ja pikkuhirmu on elossa. Olivat kuulemma tulleet hyvin toimeen keskenään miehen kanssa. Oli kuulemma perjantaina ennen kaupungille lähtöä miehen täytynyt ilman muuta käydä katsomassa Karamellia ja ruokkia se (vaikka sillä oikeasti olisikin ollut siemensekoitusta kupissaan). Se on mieskin pehmennyt ihan kokonaan.

Kohta on ensimmäinen kuukausi hamsterinhoitoa takana ja voin tunnustaa, että enpähän tiennyt mitä sain, mutta jos olisin tiennyt, olisin ottanut Karamellin kahta varmemmin. Kuvittelin alunperin saavani hiljaisen hissukan, omistajanvaihdoksesta äkääntyneen rouvashamsterin, jonka päivittäinen hoito olisi rajoittunut lähinnä ruokkimiseen ja siihen, että toteaa hamsterin olevan hengissä. Tästä mielikuvasta huolimatta päätin tarjota sille eläkekodin, noin hyvää hyvyyttäni. Ja miehestä olenkin jo puhunut, hän ei ollut ollenkaan hamsterin ottamisen kannalla vaikkei ehdottomasti sanonutkaan "Ei" vaan oli ympäripuhuttavissa. Onneksi!

Ja mitä sitten oli todellisuus? Utelias, vilkas, pieni, ihastuttava söpöläinen, jonka touhuja seurailee mielenkiinnolla! En suostuisi luopumaan tuosta veitikasta enää ja voipi hyvinkin käydä niin, että kun Karamellista joskus aika jättää, sekä mies että minä katsomme toisiamme ja sanomme yhtä aikaa: "Mitä jos hankittais toinen? Kun meillä on jo tuo häkkikin..." Toivottavasti siihen on kuitenkin vielä pitkä aika.
Kuten sanoin ihan alussa, ei minulla ole aiempaa kokemusta hamstereista tai muista pikkujyrsijöistä enkä todellakaan osannut arvata, millainen tuo on lemmikkinä. Olen ollut jopa yllättynyt siitä, miten paljon Karamellista on iloa. Eihän siitä seuraa niinkään ole, se ei edelleenkään ole käsikesy vaan puuhailee lähinnä häkissään, mutta siinä on paljon seurailtavaa silti. Ja miten äärettömän suloinen se onkaan! Ja ahne ja itsepäinen... Todellinen persoona.

Tässä yksi vanha kuva viime viikolta, © KH